Tietoa detransitiosta
Mitä tarkoittaa detransitio?
Detransitio tarkoittaa sukupuolenkorjaushoitojen keskeyttämistä ja mahdollista perumista.
Detransitio voidaan jakaa ensisijaiseen ja toissijaiseen detransitioon [1].
Ensisijaisella detransitiolla tarkoitetaan detransitiota, jossa ihminen ei enää miellä itseään transihmiseksi.
Toissijaisella detransitiolla tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen keskeyttää tai peruu sukupuolenkorjaushoitoja ulkoisista syistä, esimerkiksi kohdattuaan vihamielisiä asenteita. Tällöin transidentiteetti ja toive transitioon säilyvät.
Tällä sivustolla detransitiolla tarkoitetaan ensisijaista detransitiota, johon liittyy transidentiteetistä luopuminen. Toissijaiseen detransitioon liittyvät kokemukset ja tarpeet poikkeavat merkittävästi ensisijaisesta detransitiosta, eikä samalla sivustolla ole mahdollista vastata molempiin tarpeisiin mielekkäällä tavalla. Toissijaisen detransition osalta tietoa ja resursseja tarjoavat transjärjestöt ja Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus.
Detransitioon liittyy läheisesti englanninkielinen käsite desistance, jolla viitataan tilanteeseen, jossa ihminen luopuu transidentiteetistä ennen kuin on läpikäynyt lääketieteellisiä hoitoja. Suomessa puhekielessä käytetään ilmaisuja desistaaminen ja desistaajat. Detransitioitujat ja desistaajat jakavat joitain yhteisiä kokemuksia, mutta tämä sivusto keskittyy ensisijaisesti detransitioon ja detransitioitujiin.
Kuinka yleistä detransitio on?
Arviot detransitioitujien määristä vaihtelevat. Detransition esiintyvyyden arvioimiseksi tulisi tietää, kuinka moni transitioituneista ihmisistä päätyy detransitioon jossain vaiheessa elämäänsä. Nykytiedon valossa määrää on kuitenkin hyvin vaikea arvioida.
Arviointia vaikeuttavat muun muassa detransition määritelmän vaihtelu eri tutkimuksissa sekä riittämättömät seuranta-ajat. Usein transitioituneita osallistujia seurataan vain 1–2 vuotta transition jälkeen, vaikka detransitio voi tapahtua vuosien tai jopa vuosikymmenten kuluttua alkuperäisestä transitiosta [2]. Eräässä tutkimuksessa detransitio tapahtui keskimäärin 4,55 vuotta sosiaalisen transition jälkeen [3]. Vastaava, noin neljän vuoden transition kesto havaittiin detransitioitujien itse toteuttamassa epävirallisessa kyselytutkimuksessa [4].
Suurin osa detransitioitujista ei välttämättä näy tilastoissa lainkaan. Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että vain neljäsosa detransitioitujista oli yhteydessä hoitavaan tahoonsa, eli käytännössä kolme neljäsosaa katosi tilastoista [5]. Koska detransitioitujista vain pieni osa (eräässä tutkimuksessa 15 %; [3]) toivoo lääketieteellistä apua detransitioonsa, suurimmalla osalla ei ole syytä olla yhteydessä heitä hoitaneisiin klinikoihin.
Myös transitiomahdollisuudet ovat erilaiset eri paikoissa ja eri aikoina, mikä hankaloittaa tutkimustulosten vertailua ja detransition yleisyyden arviointia. On mahdollista, että informed consent -mallissa, eli tietoiseen suostumukseen perustuvassa mallissa, eri määrä ihmisiä päätyy detransitioitumaan kuin diagnostiseen tutkimusjaksoon perustuvassa mallissa. Yhtä hoitomallia koskeva tutkimus ei välttämättä ole yleistettävissä kaikkiin hoitomalleihin, sillä jokin hoitomalli voi karsia paremmin pois ne ihmiset, jotka katuisivat hoitoja myöhemmin.
Entisestään detransitioitujien määrän arviointia vaikeuttaa se, että osa detransitioitujista ei detransitioidu pysyvästi vaan transitioituu myöhemmin uudelleen. Kun ensisijaiset ja toissijaiset detransitioitujat niputetaan yhteen (ks. Mitä tarkoittaa detransitio), jää epäselväksi, kuinka monen kohdalla kyse on pysyvästä detransitiosta ja kuinka moni jatkaa myöhemmin transitiotaan.
Transitioon hakeutuva potilasryhmä on myös muuttunut merkittävästi viime vuosina, minkä takia vanhemmat tutkimukset eivät välttämättä kuvaa enää täysin samaa ilmiötä ja ole siten yleistettävissä nykytilanteeseen. Tämä on merkittävä ongelma myös detransitioitujien määrän arvionnnissa. Kansainvälisesti on havaittu merkittävää sukupuoliristiriidan lisääntymistä erityisesti alaikäisten ja nuorten aikuisten keskuudessa [6, 7, 8, 9, 10, 11]. Lisäksi on havaittu sukupuolijakauman kääntyminen niin, että biologiset naiset transitioituvat miehiä useammin [12, 10, 13, 14, 15]. Kolmas havaittu muutos on se, että ei-binääriset identiteetit ovat yleistyneet [16, 17, 18]. Ei ole itsestäänselvää, että transitioitumisen yleistyttyä huomattavasti sen syyt olisivat samanlaisia kuin aiemmin tai että tyytyväisyys hoitoihin vastaisi aiempia kokemuksia. Vaikuttaa hyvin todennäköiseltä, että yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tekijät vaikuttavat sukupuoliristiriidan syntyyn, joten nämä tekijät voivat vaikuttaa myös sen pysyvyyteen ja detransition yleisyyteen.
Vuonna 2021 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että tarkasteltaessa transitioituneiden ihmisten potilaskertomuksia 6,9 % potilaista detransitioitui. Lisäksi 3,4 % täytti detransition määritelmän osittain mutta ei täysin. Tutkimuksessa havaittiin myös verrattain suuri joukko (21,7 %) osallistujia, jotka katkaisivat yhteyden hoitavaan tahoonsa, joten heidän transitionsa lopputulosta ei tiedetä. [19] Tässäkin tutkimuksessa tarkasteltu ajanjakso oli hyvin lyhyt ja tilastoista jäivät ulos ne, jotka detransitioituvat vasta vuosien kuluttua. Myös toisessa tutkimuksessa havaittiin 36 %:n potilaista pudonneen hoitavan tahonsa seurannasta, jolloin heidän tyytyväisyytensä transitioon jäi epäselväksi [20]. On siis olemassa huomattava määrä ihmisiä, joiden osalta ei ole tiedossa, ovatko he tyytyväisiä transitioonsa vai eivät.
Lisäkysymyksiä herättää vuonna 2005 toteutettu tutkimus, jossa havaittiin 15 %:n tarkastelluista transitioitujista keskeyttäneen hormonihoitonsa [21]. Hormonihoidon lopettaminen ei itsessään ole välttämättä merkki detransitiosta tai identiteetin muuttumisesta, mutta se kertoo siitä, että elinikäiseksi tarkoitettu hormonihoito lopetetaan yllättävän usein. Tämän tutkimuksen luotettavuutta heikentää se, että se on julkaistu ennen kuin transitiomäärät lisääntyivät moninkertaisesti. Uudemmassa, vuonna 2022 julkaistussa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin neljän vuoden ajan 627 transmaskuliinia ja 325 transfeminiiniä transitioitujaa, 35,6 % transmaskuliineista ja 19 % transfeminiineistä lopetti hormonihoitonsa seurannan aikana [22]. Lopettamisen syyt eivät ole tiedossa.
Usein detransitiota koskevassa keskustelussa nostetaan esiin hyvin alhaisia lukuja. Eräässä tutkimuksessa detransition esiintyvyydeksi todettiin vain 0,33 % [23]. Tutkimus ei kuitenkaan sovellu detransition yleisyyden arviointiin, sillä siinä tarkasteltiin vain tutkimushetkellä tietyn klinikan asiakkaina olleita potilaita. Lienee selvää, että tietoa esimerkiksi lapsiperheiden määrästä ei voida luotettavasti arvioida laskemalla vain ne henkilöt, jotka ovat juuri nyt synnytyssairaalassa, eikä elämänsä aikana rintasyövän sairastaneiden määrää voida arvioida vain laskemalla niitä, joilla syöpähoidot ovat aktiivisesti käynnissä. Kun puhutaan detransitioitujien prosentuaalisesta määrästä, on siis huomioitava se, miten data on kerätty, millaisesta otoksesta ja millaisella seuranta-ajalla.
Juuri nyt voidaan todeta, että detransitioitujien määrää ei tiedetä. Joutunemme odottamaan tutkimustiedon lisääntymistä ja menetelmiä, joilla tavoitetaan myös ne detransitioitujat, jotka eivät palaa hoitopaikkaansa.
[3] Vandenbussche, E. (2022). Detransition-related needs and support: A cross-sectional online survey. _Journal of homosexuality, 69(9), 1602-1620.
[4] Stella, C. (2016). Female detransition and reidentification: Survey results and interpretation. Guide on Raging Stars. http://guideonragingstars.tumblr.com/post/149877706175/femaledetransition-and-reidentification-survey.
[5] Littman, L. (2021). Individuals treated for gender dysphoria with medical and/or surgical transition who subsequently detransitioned: A survey of 100 detransitioners. Archives of Sexual Behavior, 50(8), 3353-3369.
[6] Delahunt JW, Denison HJ, Sim DA, Bullock JJ, Krebs JD. Increasing rates of people identifying as transgender presenting to Endocrine Services in the Wellington region. N Z Med J. 2018;131(1468):33-42
[7] Fielding J, Bass C. Individuals seeking gender reassignment: marked increase in demand for services. BJPsych Bull. 2018;42(5):206-210
[8] Handler T, Hojilla JC, Varghese R, Wellenstein W, Satre DD, Zaritsky E. Trends in referrals to a pediatric transgender clinic. Pediatrics. 2019;144(5):e20191368
[9] Indremo M, White R, Frisell T, Cnattingius S, Skalkidou A, Isaksson J, et al. Validity of the Gender Dysphoria diagnosis and incidence trends in Sweden: A nationwide register study. Sci Rep. 2021;11(1):16168
[10] Thompson L, Sarovic D, Wilson P, Sämfjord A, Gillberg C. A PRISMA systematic review of adolescent gender dysphoria literature: 1) Epidemiology. PLOS Glob Public Health. 2022;2(3):e0000245
[11] Zhang Q, Rechler W, Bradlyn A, Flanders WD, Getahun D, Lash TL, et al. Changes in size and demographic composition of transgender and gender non-binary population receiving care at integrated health systems. Endocr Pract. 2021;27(5):390-395
[12] Aitken M, Steensma TD, Blanchard R, VanderLaan D, Wood H, Fuentes A, et al. Evidence for an altered sex ratio in clinic-referred adolescents with gender dysphoria. J Sex Med. 2015;12(3):756-763
[13] de Graaf NM, Giovanardi G, Zitz C, Carmichael P. Sex ratio in children and adolescents referred to the gender identity development service in the UK (2009-2016). Arch Sex Behav. 2018;47(5):1301-1304.
[14] Kaltiala R, Bergman H, Carmichael P, de Graaf NM, Rischel KE, Frisén L, et al. Time trends in referrals to child and adolescent gender identity services: A study in four Nordic countries and in the UK. Nord J Psychiatry. 2020;74(1):40-44
[15] Zucker KJ, Aitken M. Sex ratio of transgender adolescents: A meta-analysis. In: Meeting of the European Professional Association for Transgender Health: April 11-13, 2019, Roma, Italy
[16] Cheung AS, Leemaqz SY, Wong JWP, Chew D, Ooi O, Cundill P, et al. Non-binary and binary gender identity in australian trans and gender diverse individuals. Arch Sex Behav. 2020;49(7):2673-2681.
[17] Koehler A, Eyssel J, Nieder TO. Genders and individual treatment progress in (non-)binary trans individuals. J Sex Med. 2018;15(1):102-113
[18] Twist J, de Graaf NM. Gender diversity and non-binary presentations in young people attending the United Kingdom’s National Gender Identity Development Service. Clin Child Psychol Psychiatry. 2019;24(2):277- 290
[19] Hall, R., Mitchell, L., & Sachdeva, J. (2021). Access to care and frequency of detransition among a cohort discharged by a UK national adult gender identity clinic: retrospective case-note review. BJPsych Open, 7(6), e184.
[20] Wiepjes, C. M., Nota, N. M., de Blok, C. J., Klaver, M., de Vries, A. L., Wensing-Kruger, S. A., ... & den Heijer, M. (2018). The Amsterdam cohort of gender dysphoria study (1972–2015): trends in prevalence, treatment, and regrets. The journal of sexual medicine, 15(4), 582-590.
[21] Smith, Y. L., Van Goozen, S. H., Kuiper, A. J., & Cohen-Kettenis, P. T. (2005). Sex reassignment: outcomes and predictors of treatment for adolescent and adult transsexuals. _Psychological medicine, 35(1), 89-99.
[22] Roberts, C. M., Klein, D. A., Adirim, T. A., Schvey, N. A., & Hisle-Gorman, E. (2022). Continuation of gender-affirming hormones among transgender adolescents and adults. The Journal of Clinical Endocrinology & Metabolism, 107(9), e3937-e3943.
[23] Richards C, Doyle J. Detransition rates in a large national gender identity clinic in the UK. Couns Psychol Rev 2019; 34(1): 60–6
Miksi ihmiset detransitioituvat?
Syyt detransitioon ovat monimutkaisia ja vaihtelevat henkilöstä toiseen. Toisaalta tämän voitaneen ajatella pätevän myös alkuperäiseen transitioitumiseen – ei ole tiedossa, onko sukupuoliristiriidan syntysyy kaikilla sama.
Joskus detransition kuvataan johtuvan tuen puutteesta tai vihamielisestä ympäristöstä pikemminkin kuin sisäisistä syistä. Tällöin on jälleen huomioitava tapa, jolla tieto on saatu. Esimerkiksi usein viitattu vuonna 2015 julkaistu U.S. Transgender Survey kuvaa detransition johtuvan pääasiassa tällaisista ulkoisista syistä [24]. Kysely oli kuitenkin kohdennettu yhä transsukupuolisiksi identifioituville, eikä siitä voida tehdä detransitioon liittyviä päätelmiä.
Vertaistuen piirissä vaikuttaisi siltä, että detransitioituneilla naisilla yleisiä syitä alkuperäiseen transitioon ovat usein olleet kielteiset mielikuvat naiseudesta sekä kapea naiskuva, ja useilla myös sisäistetty lesbofobia. Huomattava määrä detransitioituvista naisista vaikuttaisikin olevan lesboja tai biseksuaaleja. Neuropsykiatriset vaikeudet ja traumatausta ovat myös huomattavan yleisiä detransitioituneiden naisten keskuudessa. Autismikirjolla olevat naiset ovat kuvanneet muun muassa ulkopuolisuuden tunteen tai sukupuolinormeihin sopimattomuuden vaikuttaneen omaan sukupuolikokemukseensa. Osa detransitioituneista naisista kuvaa kokeneensa miehenä olemiseen liittynyttä seksuaalista viehtymystä.
Detransitioutuneilla miehillä on suhteellisen usein tausta feminiinisinä homomiehinä. Toisaalta toiset, usein heteroseksuaalit miehet, kuvaavat naisfantasian olleen pakopaikka mieheyden paineista. Osa kertoo asiaan liittyneen myös seksuaalista viehtymystä ajatukseen naiseksi tulemisesta.
Traumatisoitumisen ja detransition yhteydestä ei ole toistaiseksi olemassa tutkimustietoa. Kuitenkin dissosiatiivisten häiriöiden esiintyvyys on muuta väestöä yleisempää sukupuolidysforiaa kokevilla ihmisillä. Eräässä otoksessa miltei 30 %:lla tutkituista oli jokin diagnosoitavissa oleva dissosiatiivinen häiriö [25]. Noin 45 % tutkituista kertoi kokeneensa kaltoinkohtelua tai laiminlyöntiä [25]. Toisessa otoksessa havaittiin dissosiatiivisen häiriön olevan neljä kertaa todennäköisempi, mikäli henkilö kärsi sukupuolidysforiasta [26]. Traumataustan rooli sukupuolidysforian synnyssä on vielä epäselvä, ja tutkimusta vaikeuttaa se, että tietyltä osin dissosiatiivinen oireilu on hyvin samankaltaista kuin dysforia. Tämä voi selittää myös sen, miksi henkilö itse tulkitsee traumaoireilunsa sukupuoliristiriidaksi.
Eräässä kyselytutkimuksessa kyselytutkimyksessa (2022) yleisin itseraportoitu syy (70 % vastaajista) detransitiolle oli sen ymmärtäminen, että oma sukupuolidysforia aiheutui muista ongelmista [27]. Toiseksi yleisin syy (62 %) liittyi terveyshuoliin, ja kolmanneksi yleisin syy (50 %) oli kokemus, ettei transitio auttanut sukupuolidysforiaan. 45 % kertoi löytäneensä vaihtoehtoisia tapoja selvitä sukupuolidysforian kanssa. [27]
Osa detransitioitujista kertoo kärsivänsä edelleen sukupuolidysforiasta, mutta he eivät pidä transitiota sopivana tai toimivana hoitona itselleen.
Tutkimustiedon ollessa vielä vähäistä detransition syitä voinee parhaiten hahmottaa lukemalla detransitioitujien omia kokemuksia.
[25] Colizzi, M., Costa, R., & Todarello, O. (2015). Dissociative symptoms in individuals with gender dysphoria: is the elevated prevalence real?. Psychiatry research, 226(1), 173–180. https://doi.org/10.1016/j.psychres.2014.12.045
[26] Lai, M. C., Chiu, Y. N., Gadow, K. D., Gau, S. S., & Hwu, H. G. (2010). Correlates of gender dysphoria in Taiwanese university students. Archives of sexual behavior, 39(6), 1415–1428. https://doi.org/10.1007/s10508-009-9570-y.
[27] Vandenbussche, E. (2022). Detransition-related needs and support: A cross-sectional online survey. Journal of homosexuality, 69(9), 1602-1620.