Jouduin toden teolla kohtaamaan sen brutaalin todellisuuden, että minulta on nuorena ihmisenä leikattu useita täysin terveitä elimiä täysin turhaan.
Nainen, 30
Olin kokenut jonkinlaista sukupuoleen liittyvää ulkopuolisuuden ja kuulumattomuuden kokemusta lapsuudesta asti, enkä missään nimessä tahtonut tulla luetuksi tyttöjen tai naisten joukkoon. Identiteettimääritteeni oli noin 14-vuotiaasta asti muunsukupuolinen, ja jo yläasteikäisenä kävin koulupsykologin kanssa keskusteluja siitä, kuinka voisin ilmentää sukupuoltani itselleni sopivalla tavalla.
18-vuotiaana päädyin lähtemään transprosessiin, ja sain vertaistuesta vinkkejä transtutkimuksien läpäisemiseen. Olin kokenut täysi-ikäistymiseni kynnyksellä syvästi traumaattisia seksuaaliväkivallan kokemuksia, ja niiden sekä transpiirien ohjeiden myötä identiteettini yksioikoistui mieheksi.
Transprosessin alkuvaiheessa minua tutkivat lääkärit ja hoitajat olivat selkeästi huolestuneita voinnistani. Joitain kuukausia ennen tutkimusten alkamista olin ollut pari viikkoa suljetulla osastolla psykoosiepäilyn takia, mutta psykoosia ei todettu vaan diagnoosiksi tuli vakava masennus ja PTSD. Psykoosiepäilyyn johtaneet oireet osoittautuivat vuosia myöhemmin voimakkaiksi dissosiaatio-oireiksi.
Hoitavan tahon huolista ja vakavista mielenterveyden ongelmista huolimatta transtutkimukseni etenivät verrattain ripeästi ilman jäähyjä, ja sain transsukupuolisuusdiagnoosin.
Olin käyttänyt hormoneita alkuun omatoimisesti ja diagnoosin saatuani jatkoin hormonipolin kautta. Kävin mastektomiassa ja parin vuoden kuluttua kohdun ja munasarjojen poistossa. Varsinkin testosteronin käytön alkuvaihe oli oikein mielekästä aikaa, kun äänenkorkeuteni laski ja lihakset kasvoivat. Ympäristö näki minut viimein poikkeuksetta poikana tai nuorena miehenä.
Sairaalassa ennen kohdunpoistoa koin syvää pelkoa ja kauhua. Juttelin lyhyesti minut leikkaavan kirurgin kanssa, mutta en ymmärtänyt, että olisin voinut vielä siinä kohtaa pyörtää päätökseni. Ylipäätään elämäni tapahtumat tuntuivat vyöryvän jonkinlaisen kohtalon sanelemina, ilman että koin voivani vaikuttaa niihin. Leikkauksen jälkeen tunsin syvää tyhjyyden kokemusta ja surua, jota minun oli vaikea ymmärtää tai yhdistää kohtuni menettämiseen.
Transhoidot paransivat oloani jossain määrin, mutta kärsin edelleen syvästä, toimintakykyäni merkittävästi haittaavasta ahdistuneisuudesta. YTHS:n psykiatrisen sairaanhoitajan tunnistettua dissosiaatio-oireeni, päädyin kelan kuntoutuspsykoterapiaan kokeneen traumaterapeutin vastaanotolle.
Traumaterapiassa sain parin vuoden työskentelyn jälkeen yhteyden sisimmässäni yhä elävään tyttölapseen, jonka suojaksi oli syntynyt muun muassa muunsukupuolinen ja miespuolinen persoonan osa. Olin elänyt viimeiset vuodet tämän miesosan kautta. Yhteys tyttöminääni sai minut kuitenkin kyseenalaistamaan transsukupuolisuuttani, sillä sukupuoliristiriitani muutti täysin suuntaansa, ja aloin täydeksi yllätyksekseni kaivata rintojani, kohtuani ja munasarjojani. Koin ensimmäistä kertaa vuosiin syvää yhteyttä kehooni.
Elettyäni transmiehenä vajaan viiden vuoden ajan päätin lopulta psykoterapeuttini tuella detransitioitua, ja hakeuduin pakon sanelemana takaisin transpolille. En olisi halunnut, mutta ilman hoitokontaktia ei ollut mahdollista saada naishormoneja hormonipolilta. Jälkikäteen tarkasteltuna hoitokontakti oli ehdottomasti hyvä asia, sillä transpolin kautta saamani lyhytterapia ja psykologin käynnit olivat itsetuntemuksen kannalta hyödyllisiä.
Olen käynyt transpolin lähetteellä myös karvanpoistossa, sekä rintarekonstruktiossa. Harkitsin rintarekonstruktioon menemistä vuosia, sillä en olisi halunnut alistaa kehoani enää yhteenkään leikkaukseen. Leikkauskokemus ja paranemisaika oli rankkaa, vaikka sen kummempia komplikaatioita ei syntynyt, sillä kehotietoisuuden lisäännyttyä ei ollutkaan enää niin yksinkertaista olla nukutettuna tai leikattavana. Hoitaessani kehoani leikkauksen jälkeen jouduin toden teolla kohtaamaan sen brutaalin todellisuuden, että minulta on nuorena ihmisenä leikattu useita täysin terveitä elimiä täysin turhaan.
Rintarekonstruktion jälkeen olen kokenut olevani detransition suhteen remissiossa. Detransitio ei ole enää aktiivinen osa elämääni, vaan jotain jonka läpi olen elänyt, ja olen nykyisin sujut kehoni ja historiani kanssa. Transvuosieni jäljet tulevat kuitenkin olemaan osa kehoani ja elämääni loppuelämäni ajan muun muassa leikkausten aiheuttamien hermovaurioiden, arpien, kiinnikkeiden ja lapsettomuuden muodossa.
Lisäksi minulle annettiin transpolilla useita myöhemmin virheellisiksi osoittautuneita psykiatrisia diagnooseja, jotka ovat haitanneet asioimistani terveydenhuollossa ja joiden poistamiseksi tiedoistani olen joutunut näkemään huomattavasti vaivaa. Välillä mietin, että ehkä tämä kaikki olisi voitu välttää, jos dissosiaatio ja traumataustani olisi tunnistettu ajoissa, tai jos kulttuurimme vastaus henkilökohtaisiin haasteisiin ja kipupisteisiin olisi vähemmän medikalisoitunut.
Jotain hyvääkin tästä kaikesta on jäänyt jälkeen. Rakastan nykyistä syvää ja persoonallista lauluääntäni, olen saanut kokea maailmaa ja elämää monelta kantilta, ja olen taatusti resilientti olento. Yhteyteni naiseuteen on nykyään syvä ja rikas — koen naiseuden olevan kaikista leikkauksista ja menetetyistä elimistä huolimatta synnyinoikeuteni, ja sellaisena suuri lahja. En enää yhdistä naiseutta niinkään ulkonäköön tai henkilökohtaisiin mieltymyksiin kuten pukeutumistyyliin, vaan esiäitien ketjussa välittyvään ylisukupolviseen keholliseen tietoon.
Naiseus on minulle nykyään syvästi kehollista, ja syvästi biologista. Siinä on jotain armollista.
