Sen sijaan, että olisin vastustanut kapeaa naiskuvaa, päädyin muokkaamaan itseäni.
Nainen, 36
Transitioiduin noin 20-vuotiaana. En ollut koskaan tuntenut sopivani kunnolla tyttöjen ja naisten joukkoon, ja vasta transmiesten joukosta tunsin löytäväni paikkani. Olin pitkään tyytyväinen transitiooni ja transaktivismi oli tärkeä osa elämääni. Transyhteisö on ollut minulle äärimmäisen tärkeä sosiaalinen verkosto suurimman osan aikuiselämästäni.
Detransitioni ei ollut suoraviivainen, enkä detransitiota aloittaessani ollut varma matkani päämäärästä. En aikonut detransitioitua. Olin käyttänyt testosteronia useiden vuosien ajan, kunnes jossain vaiheessa huomasin, etten oikeastaan enää pitänyt suurinta osaa hormonihoidon vaikutuksista toivottavina. Alkuaikojen androgynia oli jäänyt taakse, ja peilistä katsoi keski-ikäistyvä mies. Varsinkin vetäytynyt hiusraja otti koville. Sosiaalinen puoli oli myös vaikea. Viihdyin hyvin transmiesten kanssa, mutta cismiesten kanssa en osannut olla luontevasti. Kaikki kuitenkin pitivät minua miehenä ja sosiaaliset tilanteet tuntuivat kiusallisilta. Päättelin, että jatkamalla testosteronihoitoa päätyisin vain syvemmälle tilanteeseen, jossa en viihtynyt. En tiennyt mitä saavuttaisin testosteronin käytön lopettamisella, mutta jatkaminen ei tuntunut mahdolliselta.
Olin käyttänyt testosteronia pitkään, joten ei ollut selvää, että pärjäisin ilman hormonihoitoa. Hakeuduin työterveyden kautta transpolille, jossa pääsin verikoeseurantaan ja sain joka kuukausi tietoa hormonitasojeni muutoksista. Tämä auttoi sietämään epätietoisuutta sinä aikana, kun hormonitoimintani ei ollut vielä elpynyt.
Olin aikaisemmin identifioitunut transmieheksi, mutta muunsukupuolisuus alkoi tuntua sopivammalta. Kävin laseroimassa partani pois. Osaan hoidoista sain maksusitoumuksen kautta transpolilta, osan maksoin itse. Transpolilla sanoin, ettei mikään tekemäni kaduta minua.
Elin muunsukupuoliseksi identifioituen useampia vuosia. Pitkälti sattuman ja hyvän tuurin kautta päädyin käsittelemään ajatuksiani naiseudesta. Huomasin vähitellen, että naiskuvani oli hyvin kapea, siitä huolimatta että luulin pohtineeni sukupuolta kovin syvällisesti vuosikausia. Huomasin samaistavani naiseuden siihen, että sopii niihin normeihin, joihin naiseus yhteiskunnassamme liitetään. Transpiireissä pitkään eläneenä tuntui selkeältä, että naiseuteen liittyi tietynlainen enemmän tai vähemmän feminiininen itseilmaisu ja se, että ”tuntuu naiselta” – niinhän transnaiset kuvasivat naiseutta. Sama mielikuva feminiinisestä naiseudesta tuntui elävän niin valtakulttuurissa kuin transkuplassakin. Minulle oli ollut pitkään selvää, että en pysty samaistumaan tällaiseen naiskäsitykseen. Niinpä ajattelin, että en ole nainen.
Olin tietenkin jollain tasolla tiennyt, että naiset voivat olla minkälaisia tahansa. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan ollut mennyt aivan perille asti. Olin huomaamattani sisäistänyt kapean naiskuvan. Vaikka järjen tasolla tiesin naisten voivan olla millaisia tahansa, en ollut osannut yleistää ajatusta itseeni. Ja vaikka järjen tasolla olin kannattanut tasa-arvoa, jollain tavalla olin silti pitänyt naiseutta huonompana kuin mieheyttä. Sisäistetty naisviha ei tuntunut vihalta, vaan paljon hienovaraisemmalta aliarvioinnilta, ylenkatseelta ja sivuuttamiselta. Ei sitä huomannut itse. Naisten aliarvioiminen on niin normaali osa ympäristöä, että oli äärimmäisen vaikeaa huomata itse omaavansa kielteisiä asenteita naisia kohtaan.
Huolimatta naisia koskevista näkemyksistäni olin kuitenkin pitkään ollut suhteellisen sinut sen kanssa, mikä transitioni lähtökohta oli. Olin FtM tai FtX: transitioiduin kehoni perusteella naiseksi oletetusta joksikin muuksi. Vähitellen ymmärsin, että naiseuden ei oikeastaan tarvitse merkitä muuta kuin tätä kehollista lähtökohtaa, joka on ollut läsnä koko ajan joka tapauksessa. Minulla ei ollut minkäänlaista pyrkimystä tulla sinuiksi naiseuteni kanssa, mutta niin tapahtui silti. Tajusin, ettei naiseus ole tunne. Prosessi ei ollut lainkaan tarkoituksellinen.
Tuntui hyvältä olla sinut kehoni ja historiani kanssa. Minun ei tarvinnut enää miettiä uskovatko muut sukupuoleeni tai miten voisin vakuuttaa toiset siitä. Aluksi tunsin silti oloni huijariksi, kun ajattelin itseäni naisena. Edelleen mielessäni eli vahvasti ajatus, että en oikeasti voi olla nainen, vaan jokin erikoinen poikkeus, koska olin niin erilainen kuin muut tuntemani naiset. Olin myös lääketieteellisesti transitioitunut. Voiko kaljuuntunut matalaääninen rinnaton ihminen olla nainen, varsinkaan jos ei halua ilmaista itseään ”feminiinisesti”? Silti tiesin olevani nainen, vaikka elämänhistoriani oli epätavallinen.
Jonkin aikaa en tuntenut minkäänlaista katumusta tai surua liittyen identiteettini muuttumiseen. Pidin selvänä, etten voi palata elämään muiden silmissä naisena, koska näytin mieheltä: olin käynyt mastektomiassa ja käyttänyt hormoneita pitkään. Ajattelin, että tämäkin identiteetin muutos on yksi osa ”gender journeyta”, ja ei sinänsä erilainen kuin aiemmat transidentiteettini.
Halusin kuitenkin ymmärtää vinoutuneen naiskuvani syitä. Kun vähitellen hahmotin ulkonäkökeskeisen, seksualisoidun ja kaikin puolin naisia vähättelevän naiskuvan vaikutuksen nuoreen itseeni, jouduin kohtaamaan myös surua ja katumisen tunteita. Tässä kohtaa tajusin haluavani vanhan kehoni takaisin, vaikka se ei tietenkään ollut mahdollista. Koin todella häiritseväksi sen, että olin leikkauttanut kehostani osia pois siksi, että rintoihin liitetyt mielikuvat eivät sopineet yhteen sen kanssa, miten itse koin itseni. Sen sijaan, että olisin vastustanut kapeaa naiskuvaa, päädyin muokkaamaan itseäni. Transihmiseksi identifioituessani kehon muokkaaminen oli tuntunut pikkujutulta ja arkiselta osalta elämää, mutta jälkikäteen tekemäni valinnat tuntuivat hyvin äärimmäisiltä. Minusta on järkyttävää, mitä olen tehnyt itselleni. En koe olevani ”pilalla”, mutta koen ratkaisuni olleen hyvin surullinen.
Nykyään ajattelen, että naiseus on biologinen ominaisuuteni, johon ei sisälly minkäänlaisia vaatimuksia tietynlaisesta itseilmaisusta tai toiminnasta.
Transitioni alkoi näyttää epätoivoiselta keinolta vältellä yhteiskunnan naisvihaa. Elinikäiseksi oletettu kehodysforiani oli kadonnut täysin. Sen myötä käsitykseni transsukupuolisuudesta muuttui. Aiemmin olin pitänyt sitä synnynnäisenä tilana, mutta nyt näytti selvältä, etten ollut syntynyt vihaamaan kehoani. Olin vain kohdistanut omaan kehooni sen vastustuksen, jota minun olisi pitänyt tuntea naisvihamielistä yhteiskuntaa kohtaan.
Tilanne aiheutti minussa hyvin voimakasta ahdistusta. En näyttänyt oikein mieheltä enkä naiselta. Omituisuudestani huolimatta piti kuitenkin jaksaa elää maailmassa ja kohdata ihmisiä, tehdä töitä ja pärjätä. Välillä oloni oli itsetuhoinen. Olin kipeän tietoinen siitä, että olin itse aiheuttanut tilanteen itselleni, ja että joutuisin kantamaan nuoruuteni itsevihaa lopun ikääni kaikkien nähtävillä.
Hain olooni ammattiapua, josta hyödyin siitä huolimatta, että itse detransitiokokemuksen käsittelyyn kohtaamillani ammattilaisilla ei ollut juurikaan rahkeita. Jokin oli kuitenkin muuttunut, sillä en enää kokenut uhkaavaksi sitä, että minua ei ymmärretty täysin tai nähty oikein. Transidentiteettini aikana minulla oli hyvin tiukkoja vaatimuksia sille, miten muiden tulisi minut nähdä ja millaisilla tavoilla puhua. Koen, että tämä oli itsensä toteuttava ennustus: Kokiessani oloni ulkopuoliseksi rakensin muille ihmisille esteradan, jota kenenkään ei ollut mahdollista läpäistä virheettä. Tietenkin kaikki epäonnistuivat, ja tekivät jotakin transfoobista. Näin sain aina uudelleen vahvistuksen tunteelleni, että todella olin ulkopuolinen ja outo. Ja kierre jatkui.
Nyt, kaksikymmentä vuotta sukupuoliristiriitani alkamisen jälkeen, olen löytämässä paikkaani yhteiskunnassa outona naisena, mutta en enää ulkopuolisena. Tuntuu helpottavalta olla välittämättä niin paljon siitä, miten muut minut näkevät. On ollut helpottavaa myös luopua salailusta: jos joku hämmentyy olemuksestani, voin yksinkertaisesti kertoa mistä on kyse. En yritä salata transitiotani, enkä sitä, että se oli virhe. Ihmisiä kuitenkin kiinnostaa tämä asia huomattavasti vähemmän kuin odotin. Koen eläväni melko tavallista elämää.
Kehoni ja kasvoni ovat muuttuneet siinä määrin, että tulen ymmärretyksi usein naisena siitä huolimatta, että en koskaan lakannut pukeutumasta ns. miesten vaatteisiin. Jotkut kuitenkin pitävät minua miehenä. En välitä ”läpimenosta” niin paljon, että yrittäisin ahtautua normeihin, joita alun perin pakenin. Olen riittävän sinut itseni kanssa ja pyrin keskittymään kiinnostavampiin asioihin kuin itseni arvioimiseen.
Nykyään ajattelen, että naiseus on biologinen ominaisuuteni, johon ei sisälly minkäänlaisia vaatimuksia tietynlaisesta itseilmaisusta tai toiminnasta.
