Ehkä tältä kaikelta olisi vältytty, jos joku, missä tahansa vaiheessa hakeutuessani mielenterveyspalveluiden äärelle, olisi pyytänyt täyttämään pari lomaketta seksuaaliväkivallasta tai dissosiatiivisista oireista.
Nainen, 32
Luulin olevani sellainen päivänselvä tapaus. Sellainen, joka on poikamainen jo nuorena ja jonka sikiönkehityksen aikana on tapahtunut jotakin poikkeavaa, minkä seurauksena kromosomit ja aivojen rakenne eivät sovi yhteen. Olin kuitenkin tarkastellut elämääni liian kapealti, enkä ymmärtänyt vuosia kestäneiden traumaattisten tapahtumien vaikutuksia. Tiesin, että jokin oli vialla, mutta en osannut käyttää tapahtuneista sellaisia kuvaavia sanoja kuin “trauma”, “rikos” tai “hyväksikäyttö”. Asiaa ei auttanut se, että suurin osa traumaattisista muistikuvista oli tietoisen mielen tavoittamattomissa.
Yritin penkoa menneisyyttäni ennen polille hakeutumistani, jotta saisin selville, mistä on kyse. Jossain kohtaa nuoruuttani itseilmaisuni oli muuttunut poikamaiseksi, olin leikannut hiukseni pois ja alkanut käyttäytyä kuin kundi. Muistan puhuneeni koulussa naisista siten, että poissuljin itseni tästä ryhmästä. En löytänyt tälle muutokselle muuta syytä kuin sen, että olin murrosiän muutosten seurauksena alkanut kärsiä sukupuolidysforiasta. En pystynyt kohtaamaan sitä, mitä minulle oli tuolloin tapahtunut. Menneisyyden penkominen oli yksin liian raskasta, ja masennuin.
Myös arkipäivässä ilmenevät oireet tukivat teoriaani dysforiasta. Inhosin naistyypillisiä biologisia piirteitäni ja naisena nähdyksi tuleminen tuntui sietämättömältä. Erikoisinta oli, että en tuntenut yhteyttä peilikuvaani, ja luettuani muiden sukupuolidysforiasta kärsivien kokemuksia, olin vakuuttunut, että kyse oli samasta asiasta. Tämän selitysmallin saatuani aloin nähdä kaiken oireiluni sukupuolidysforian kautta: syömishäiriöoireiluni johtui siitä, että halusin eroon naisellisista piirteistä, seksuaaliset vaikeudet samasta asiasta, ja itsetuhoiset ajatuksetkin selittyivät sillä, että olisin trans. Haettuani ensin apua masennukseen hakeuduin sukupuoli-identiteetin tutkimuksen poliklinikalle.
Ehkä tältä kaikelta olisi vältytty, jos joku, missä tahansa vaiheessa hakeutuessani mielenterveyspalveluiden äärelle, olisi pyytänyt täyttämään pari lomaketta seksuaaliväkivallasta tai dissosiatiivisista oireista. Viimeistään tämän olisi pitänyt tapahtua SIT-polilla, mutta näin ei kohdallani tapahtunut.
Tulin hyvin toimeen polin psykologin kanssa. Hänkin tuntui ajattelevan, että kyseessä oli jonkinlainen kehityksen poikkeavuus, ja ratkaisu siihen voisi olla transitio. Oma näkemykseni asiasta vain vahvistui tuskallisen hitaan poliklinikkaprosessin ja transmiesten YouTube-videoiden katselemisen myötä. Ja niin aloitin hormonihoidot 21-vuotiaana.
Elin miehen näköisenä ja miehen roolissa monta vuotta. Olin pitkään niin sanotusti tyytyväinen transitioon. Parin ensimmäisen vuoden jälkeen sosiaalinen ahdistuneisuus väheni, kun minut tulkittiin automaattisesti mieheksi, eikä esimerkiksi seksuaalista häirintää juurikaan tarvinnut pelätä. Pääsin turvalliseen ja stabiiliin ympäristöön, ja se mahdollisti traumaperäisten oireiden nousemisen pintaan. Niille oli vihdoin tilaa. Ymmärsin, että kärsin PTSD:stä, ja tiesin syynkin. Ajattelin kuitenkin yhä, että sukupuolidysforiani ei liittynyt traumatisoitumiseen; että molemmat näistä asioista vain sattuivat tapahtumaan minulle.
Erityisen vihainen olen siitä, että tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan seuraukset saadaan aina käännettyä uhrien syyksi, ja niin tuntuu tapahtuvan myös suhteessa transitioon.
Aloin työskennellä trauman kanssa. Minulle alkoi valjeta, kuinka paljon olin vähätellyt traumatisoitumiseni vakavuutta. Askeleen eteenpäin pääseminen sai minut havaitsemaan, että kokemukseni itsestäni ei ole yhtenäinen, vaan fragmentoitunut. Kun lakkasin pakoilemasta ja välttelemästä omaa mieltäni, aloin hahmottaa sen fragmentoitumista. Yllätyksekseni minusta löytyi puolia, jotka kokivat itsensä tytöksi tai naiseksi. Kun tällainen puoli oli kokemukseni keskiössä, tunsin elävästi pitkät hiukset (joita ei enää ollut) ja rinnat, jotka olin leikkauttanut pois. Nämä puolet minussa eivät vihanneetkaan naisellisia piirteitä, vaan tuntuivat kaipaavan niitä ja pitivät niitä osana identiteettiään. Pari vuotta sukupuolikokemukseni vaihteli näiden puolien välillä: miehestä naiseksi ja takaisin. Kun katsoin peiliin, näin usein “itseni” sijaan jonkun muun puolen. Minulle alkoi tulla olo, että voisin kokeilla testosteronihoidon lopettamista - että sietäisin sen. Kokeilujen jälkeen lopetin lopulta kokonaan. Eräs motivaattori oli se, että kykyni työskennellä trauman kanssa ja muistaa menneisyyttäni tuntui paranevan merkittävästi.
Detransitio oli pyörinyt mielessäni jo pidemmän aikaa. Mutta kuten varmaan kaikki sukupuoli-identiteettiään pohtineet tietävät, ei ole helppoa tehdä johtopäätöksiä näin monimutkaisesta asiasta. Avasin uudelleen menneisyyteni arkistot, ja tällä kertaa onnistuin käymään ne läpi. Johtopäätös oli selkeä: käytökseni ja ulkonäköni oli muuttunut vasta hyväksikäytön alettua. Asia hahmottui minulle niin selkeästi, että päätös detransitiosta varmistui heti.
Olen siis palannut naisen keholliseen elämään ja sopeutunut siihen hyvin. Ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden pystyn hyväksymään itsessäni tyttömäisyyttä ja naisellisuutta, unohtamatta kuitenkaan myös “maskuliinista” energiaa. Olen surullinen siitä, että en pysty enää imettämään, mutta äärimmäisen kiitollinen siitä, että säilytin kohdun ja munasarjat miehenä elämisestä huolimatta. Etenkin voimakas karvankasvu kasvoissa harmittaa, sillä laserepilaatioon on kulunut ja kuluu edelleen paljon rahaa. Myös oman, lopullisesti muuttuneen äänen hyväksyminen on ollut haastavaa.
Erityisen vihainen olen siitä, että tyttöihin ja naisiin kohdistuvan väkivallan seuraukset saadaan aina käännettyä uhrien syyksi, ja niin tuntuu tapahtuvan myös suhteessa transitioon. Kaikesta huolimatta olen huojentunut siitä, että olen päässyt tänne asti itseni kanssa, ja tulevaisuus näyttää valoisalta.
