Alusta asti on ollut selvää, että kärsin traumaperäisistä oireista ja että sukupuoliristiriitani voi johtua traumaperäisestä häiriöstä. Silti sain transsukupuolisuusdiagnoosin ja -hoidot ja elin kymmenen vuotta miehenä.
Nainen, 37
Minun on ollut hyvin vaikea saada tämä tarina kirjoitettua. Tuntuu vaikealta muistella tapahtuneita, tuntuu vaikealta tiivistää ne ja tuntuu vaikealta kohdata ja hyväksyä, kuinka pahasti asiat ovatkaan menneet pieleen. Alusta asti on ollut selvää, että kärsin traumaperäisistä oireista ja että sukupuoliristiriitani voi johtua traumaperäisestä häiriöstä. Terapeuttini oli tätä mieltä, ja transpoli oli tätä mieltä. Silti sain transsukupuolisuusdiagnoosin ja -hoidot ja elin kymmenen vuotta miehenä.
Lähdin transprosessiin 25-vuotiaana vuonna 2012. Tuolloin vaihdoin nimeni sukupuolineutraaliksi, tulin kaapista transsukupuolisena ja hain lähetteen tutkimuksiin. Samalla erosin epäterveestä ihmissuhteestani ja tein kumppanistani rikosilmoituksen. Olin kokenut toistuvaa seksuaalista ahdistelua ja raiskauksia. Kuitenkin sukupuoliristiriidan kokemukseni olivat alkaneet jo ennen tuota suhdettani, ja olin aina vierastanut naisellisia muotojani. Ennen kouluikää leikin lähinnä poikien kanssa enkä oikein ymmärtänyt, miksi koulussa oppilaat jaettiin tyttöjen ja poikien ryhmiin. Olemukseni on aina ollut androgyyni tai poikamainen, ja läpi elämäni olen saanut kuulla ja tuntea, kuinka en sovi tyttöjen ja naisten joukkoon sellaisena kuin olen. Kun murrosikäni alkoi 11-vuotiaana, sairastuin vakavaan anoreksiaan, josta en ollut parantunut kunnolla vielä transtutkimuksiin hakeutuessanikaan. Kuukautiseni alkoivat myöhään, vasta 17-vuotiaana, ja niiden alku suisti minut syvään masennukseen. Minua on käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi, ja ennen transidentiteetin omaksumista ja -prosessiin lähtöä olin pohtinut itsekseni ja vakuuttunut, että olen kokenut olevani poika jo ennen ensimmäistäkään hyväksikäyttötapausta, jo alle 6-vuotiaana. En minä muuten olisi uskaltanut alkaa pitää itseäni transsukupuolisena. Olin kuitenkin unohtanut paljon, ajattelin mustavalkoisesti ja pidin psykologiaa potaskana.
Minun oli vaikea saada transsukupuolisuusdiagnoosi. Psykologin mukaan sukupuoliristiriitani ja kehodysforiani taustalla saattoi olla vakava traumaperäinen häiriö, mutta tehdyt tutkimukset eivät riittäneet tämän diagnosointiin. Ensimmäisessä hoitoneuvottelussani tutkimusryhmän johtopäätökseksi tuli, etteivät henkiset voimavarani ja yleinen toimintakykyni olleet riittävät, jotta minulle voitaisiin antaa transdiagnoosi, saati -hoidot, ja sain puolen vuoden ”jäähyn”. Olin aloittanut testosteronin käytön omatoimisesti ilman lääkärin valvontaa tutkimusjaksoni aikana, ja transpoli oli huolestunut voinnistani ja toiminnastani ja kontaktoi sekä terapeuttiani että kunnallisen puolen psykiatriani. ”Jäähyllä” ollessani kävin mastektomiassa yksityisessä sairaalassa.
Jouduin perumaan ensimmäisen minulle "jäähyni" jälkeen tarjotun ajan, ja tauko tutkimuksista venyi vielä parilla kolmella kuukaudella. Kun viimein pääsin käymään transpolilla uudestaan, sain transsukupuolisuusdiagnoosin ja lähetteen hormonipoliklinikalle. Terapeuttini oli kirjoittanut diagnoosin asetusta puoltavan lausunnon, ja minä vakuutin elämänlaatuni kohentuneen merkittävästi omatoimisten hoitojen ja miehenä elämisen myötä. Oloni oli kuitenkin tyhjä. Etenin prosessissani, vaikka bulimiaoireeni olivatkin voimistuneet rajummiksi kuin koskaan. Vaihdoin juridisen sukupuoleni ja nimeni sukupuolineutraalista miehen nimeksi sekä kävin kohdun ja munasarjojen poistossa. Alun perin leikkauksessa oli tarkoitus poistaa vaginanikin, mutta muutin mieltäni ja leikkaussuunnitelmaa vain viikko ennen leikkauspäivää. Luovuin myös aikeestani edetä myöhemmin metoidoplastiaan.
Vertaistuessa minua kehotettiin salaamaan itsemurhayritykseni, ja varmuuden vuoksi vaikenin siitä terapiassanikin.
Koko transpolin hoitosuhteeni ajan kärsin voimakkaista syömishäiriöoireista, pelkotiloista ja ahdistuksesta, joista en kertonut koko laajuudessaan. En pystynyt. Olin kuntoutustuella, ja arkeni heilui joustamattoman kontrollin ja täyskaaoksen väliä. Kesken tutkimusjaksoni yritin myös hirttäytyä, mutta oksa, johon olin köyteni ripustanut, olikin hauras ja katkesi hypättyäni. Vertaistuessa minua kehotettiin salaamaan itsemurhayritykseni, ja varmuuden vuoksi vaikenin siitä terapiassanikin. Peitin kaulaani jääneen punaisen hiertymäjäljen kaulahuiveihin ja poolopaitoihin monta kuukautta, kunnes se oli haalistunut heikommin erottuvaksi ja sen sai meikillä piiloon. Tuohon aikaan minusta tuntui, etten tiedä itsestäni oikeastaan mitään muuta kuin että olen mies. Sukupuolenkorjaus ei tuntunut valinnalta vaan pakolta, enkä ymmärtänyt kehoni olevan lähtökohtaisesti terve vaan uskoin transsukupuolisuuden olevan intersukupuolisuuden kaltainen ja fyysisiä hoitoja vaativa tila ja rintojeni, kohtuni ja munasarjojeni syöpäkasvaimiin rinnastettavissa olevia terveysuhkia.
Testosteronin aloitettuani aloin kärsiä erikoisista terveysvaivoista, kuten virtsan pidätysvaikeudesta, voimakkaasta hikoilusta ja pahentuneesta unettomuudesta, mutten kyennyt näkemään yhteyttä näiden ja testoinjektioiden välillä. Sain virheellisen diagnoosin kilpirauhasen vajaatoiminnasta. En ymmärtänyt kyseenalaistaa transprosessiani silloinkaan, kun kielelliset kykyni heikkenivät merkittävästi enkä osannut enää ilmaista itseäni sanallisesti entisen lailla, enkä myöskään silloin, kun sain leikkauskomplikaation ja jouduin antibioottitiputukseen sairaalaan. Tuttavani tukivat ja kannustivat minua sukupuolenkorjauksessani.
Hoitosuhteeni transpolilla sekä psykoterapiani päättyivät, kun olin 29-vuotias. Koin tuolloin valtavan helpotuksen: enää minun ei tarvitse vakuuttaa, salata ja esittää, enää kukaan ei voi kieltää sukupuoltani ja olen vihdoin turvassa! Anorektinen oireiluni loppui lähes yhtäkkisesti, mieleni aukeni monin tavoin ja aiemmin neuroottisen kontrollin alle kätkeytyneet rajut dissosiaatio-oireet nousivat pintaan. Kesä tuntui vihreämmältä kuin koskaan, ja näin kaiken kirkkaana ja sumeana samanaikaisesti. Tuntui kuin olisin ollut aineissa. Mieleni ja kehoni kävivät ylikierroksilla, olin kuumissani ja jatkuvasti nälissäni, vaikka söin tuplasti sen mitä ennen. Vointini kääntyi psykoottisuuden puolelle. Tajusin maailmankaikkeuden ja itseni olevan oksymoron ja pelkäsin leimahtavani liekkeihin. Minulla oli vahva tunne, että olen mennyt liian pitkälle ja tästä seuraa jotain kamalaa, mutten ymmärtänyt, mihin tämä tunne voisi liittyä. Hakeuduin päivystyksen kautta osastohoitoon, mutta hoitohenkilökuntakaan ei osannut tai halunnut nähdä syy-seuraussuhdetta psykoottisuuteni ja muutaman kuukauden takaisen sisäisten sukuelinten poiston tai ylipäätään sukupuolenkorjaukseni välillä.
Jatkoin terapiaa mutta vaihdoin terapeuttia. Olin edelleen vakuuttunut, että olen mies ja transprosessi on ollut paras asia elämässäni. Tiedostin kuitenkin olevani ikään kuin monta eri ihmistä, mutta tämän minäkokemukseni esiin tuominen ja kuulluksi saaminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Kävin psykoterapiassa yhteensä kahdeksan vuotta. Terapia auttoi paljon, vaikka mullistavimmat edistysaskeleeni sainkin otettua vasta terapiasuhteeni päätyttyä. Varsinaisen psykoterapian lopetettuani kävin vielä psykofyysisessä fysioterapiassa ja narratiivisessa altistusterapiassa. Myös nämä auttoivat merkittävästi. Erittäin paljon hyödyin päiväkirjan kirjoittamisesta ja lukemisesta.
Oivalsin, kuinka transidentiteettini oli etäännyttänyt minut vakavista lapsuusiän traumoistani ja mahdollistanut elämäni jatkumisen muutoin ylitsepääsemättömältä tuntuneessa tilanteessa ja kuinka se oli ollut myös aidon persoonani peittävä maski.
Kasvoin itse turvalliseksi aikuiseksi, ymmärsin olevani autisminkirjolla, muistiaukkoni korjaantuivat, syömishäiriöni parantui, löysin yhteyden kehooni ja persoonani sulautui monesta yhdeksi. Voisi sanoa, että palasin harhasta takaisin jaettuun todellisuuteen. Oivalsin, kuinka transidentiteettini oli etäännyttänyt minut vakavista lapsuusiän traumoistani ja mahdollistanut elämäni jatkumisen muutoin ylitsepääsemättömältä tuntuneessa tilanteessa ja kuinka se oli ollut myös aidon persoonani peittävä maski. Miesidentiteettini haihtui veitsenterävästi, mikä oli hyvin pelottavaa. Oli kuin olisin eräänä aamuna vain herännyt kymmenen vuoden unesta todellisuuteen, jossa pahimmat pelkoni olivatkin tajuamattani tapahtuneet. Silti olin myös helpottunut. Tuo oli kivun ja ahdistuksen täyteistä aikaa, ja oloni kävi lopulta niin sietämättömäksi, että minut otettiin osastolle. Nukahtamisen tunne laukaisi minussa paniikkikohtauksen, leikkaustraumat puskivat päälle, enkä kuukauteen saanut nukuttua kuin korkeintaan pari tuntia yössä.
Transharhasta havahtumiseni jälkeen soitin transpolille, varasin ajan hormonipolille ja pyysin kotikuntani psykiatrian poliklinikalta lähetteen "takaisinkorjaukseen". Pääsin hormonipolille parissa kuukaudessa, mutta lääkäri ei suostunut määräämään minulle estrogeenihoitoa ennen kuin sai transpolilta suosituksen siihen. Tämä tuntui absurdilta, koska minulla ei ole enää lainkaan omaa sukuhormonituotantoa ja vaihdevuosioireet ovat todellinen terveysongelma, mutta ymmärrän, että lääkärin täytyi varmistua detransitiopäätökseni vakaudesta ennen lääkemuutosta. Pääsin transpolin psykiatrille nopeammin kuin peruspotilaat, noin neljässä kuukaudessa lähetteen saapumisesta, ja sain suosituksen estrogeenille siirtymisestä jo heti tässä tapaamisessa. Hieman myöhemmin sain myös lähetteen kasvojen laserepilaatioon. Julkisen puolen laserhoidot ovat kuitenkin pahoin ruuhkautuneet, ja olen siksi käynyt myös yksityisellä klinikalla ja maksanut suurimman osan karvanpoistostani itse. Minua ei ole kutsuttu transpolille enää toistamiseen, eikä minulla toistaiseksi ole tarvettakaan asioida siellä. Hormonipolikaan ei seuraa lääketieteellisen detransitioni etenemistä. Olen palannut ristimänimeeni ja vaihtanut juridisen sukupuoleni takaisin naiseksi. Biologinen sukupuoleni ja kehoni tarpeet eivät enää ahdista minua.
Paranemiseni kannalta minulle oli käänteentekevää tajuta, että järkkynyt ja häiriintynyt mieli tarvitsee konkretiaa, selkeyttä ja rajoja toipuakseen.
Elin koko transaikani eristäytyneesti, ja tuttavapiirini koostui pääasiassa muista queer-ihmisistä. Olin lihaksikas ja hoikka, näytin urheilulliselta nuorelta mieheltä, ja ulkonäköäni kehuttiin usein. Detransitio oli pahin pelkoni, jotain käsittämätöntä, ja torjuin sen mahdollisuuden aktiivisesti mielestäni. Vakuutin itselleni tämän tästä, että olen mies ja sukupuolenkorjaus on edistänyt hyvinvointiani merkittävästi, vaikka samanaikaisesti kyseenalaistin monia transyhteisössä vallitsevia käsityksiä ja toimintatapoja enkä edelleenkään oikein tiennyt, kuka, missä ja milloin olin. Queer-kuplassani koin voimakasta samanmielisyyden vaadetta ja minusta tuntui, etten saa ajatella ja ilmaista itseäni vapaasti. Pelkäsin häpäisyä, ulossulkemista ja leimaamista. Silti monen vuoden ajan hain, ja kai sainkin, turvaa vain queer-kuplastani.
Paranemiseni kannalta minulle oli käänteentekevää tajuta, että järkkynyt ja häiriintynyt mieli tarvitsee konkretiaa, selkeyttä ja rajoja toipuakseen. Oli myös tärkeä ymmärtää, ettei rajojen häilyvyys tarkoita, etteikö rajoja olisi ollenkaan, ja että yksinkertaistaminen on usein käytännöllistä ja tarpeen vakaan elämänpohjan rakentamiseksi. En enää uskonut synnynnäiseen transsukupuolisuuteen enkä myöskään ymmärtänyt, miksi koko sukupuolikäsitys tulisi muuttaa identiteettipohjaiseksi vain pienen sukupuoliristiriidasta kärsivän vähemmistön vuoksi. Ihmisen sukupuoli on ensisijaisesti biologinen pysyvä ominaisuus, kaksijakoinen ja helposti todettavissa sukuelimistä. Minulla on keliakia, ja olisin säästynyt monelta vatsanväänteeltä ja elämäni olisi huomattavasti helpompaa, jos kaikkialla tarjottaisiin vain gluteenitonta ruokaa. Silti en kannata gluteenipitoisen ruoan kieltoa, loukkaannu yleisistä viljan syöntisuosituksista tai kutsu ruisleivän rouskuttajia keliaakikkovastaisiksi, sillä ymmärrän olevani poikkeus ja gluteenin kelpaavan ravinnoksi valtaosalle väestöä.
Detransitio mullisti minä- ja maailmankuvani ja pakotti kohtaamaan synkkääkin synkempiä puolia niin itsessäni kuin muissakin ihmisissä. Tuntuu erittäin epäreilulta, että minun elämäni on mennyt näin, ja suru menettämistäni ruumiinosistani ja pysyvästi tuhotusta terveydestäni on riipivää ja päivittäistä. Kunpa en olisi saanut diagnoosia, ja kunpa kirurgi ei olisi leikannut diagnoositonta! Sukupuolenkorjaushoidot vaurioittivat naiseuttani hyvin konkreettisella tavalla, ja joudun elämään peruuttamattomien muutosten kanssa koko loppuelämäni. Enää en kuitenkaan voi muuta kuin keskittyä vaalimaan jäljellä olevaa terveyttäni, rakastamaan kärsinyttä kehoani ja kokemaan elämäni aidosti kaikkine puolineen. On oikeastaan ihme, että olen yhä elossa, ja olen viimein tajunnut, että olen riittävä ja rakastettava juuri sellaisena kuin olen. En ole vieläkään työkykyinen.
